Kuinka tulin tuntemaan Jumalan

Muistan ensimmäisen kerran rukoilleeni kun olin 9-vuotias. Tämä tapahtui 27.12.1990 kun olimme perheenä viettämässä joulua mummini luona ja illalla patjalla maatessani lattialla... tuona päivänä olimme kuulleet, että isäni laiva, jossa hän oli töissä, oli kaatunut nurin. Rukoilin Jumalalta, että hän ei antaisi isäni kuolla. Ei Jumala vastannut tähän rukoukseen, mutta suuressa hädässäni käännyin ainoaan jäljellä olevaan oljenkorteen mitä tiesin. Elämältä katosi pohja, tuntui kuin kaikki olisi mennyt, eikä isä koskaan enää palannut kotiin. Jotenkin se elämä jatkui, mutta tuo päivä ei ole koskaan unohtunut.

Rippikoulussa muistan sitten kokeneeni jotain, jolloin siellä takkaillassa isonen pyysi meitä kirjoittamaan paperille meidän suurimman syntimme. Minä kirjoitin omani, kilttinä ja tunnollisena poikana. Tämän jälkeen isonen otti korin, johon kaikkien laput kerättiin ja sen jälkeen hän sanoi, että tällä tavalla Jeesus tekee teidän synneille taivaassa. Hän otti korin ja kaatoi sen takkatuleen. Olin vähän ihmeissäni ja ymmärsin, että Jeesus antaa minun mokani anteeksi. Se oli todella syvällinen kokemus. Tämän jälkeen luin raamattua ja pidin sitä todella hyvänä kirjana, täynnä tärkeitä ohjeita. Raamattua heilutellen tulin vastaan äitiäni ja sanoi, että "tämä on hyvä kirja" Kaksois veljeni totesi vain, että "voi ei!"

No, luin sananlaskujen kirjaa ja otin sieltä ohjeita elämääni ja pidin todella lukemastani. Minua vaivasi ajatus, että minun pitäisi mennä seurakuntaan, mutta en mennyt. En tuntenut ketään uskovaa, enkä oikein uskaltanut mennä. Olisi pitänyt totella tätä ääntä, koska ei mennyt kovin kauan, kun aloin elämään kaikkea muuta kuin Jumalan mielen mukaan. Lukiossa olin unohtanut tämän hienon kirjan ohjeet jo, ja kävin baareissa ja ryyppäsin varmaan joka viikonloppu. Olin täysin riippuvainen nettipornosta ja varastin internetistä kaikkea hyödyllistä ohjelmaa omalle koneelleni minkä kerkesin. Etsin elämääni kuintenkin sisältöä ja toivoin löytäväni rakkautta ja totuuden kaikesta, mutta en löytänyt...

Pääsin opiskelemaan juuri pisterajan ylitettyäni Helsingin yliopistoon fysiikanopettajan linjalle, jonne menin oikeastaan siksi, että janosin totuutta ja halusin tietää miksi tämä kaikki on olemassa täällä ja toivon tietenkin saada opettaa tätä totuutta muille, mutta fysiikan laitoksella huomasin vain saavani lisää kysymyksiä, eikä vastauksia kysymyksiini. Aloin ihmetellä, miksi ei tämä edes suju hyvin tämä koulu, kun kuitenkin luulin osaavani edes jonkun verran tätä ainetta, mutta ei... koulu ei sujumut, enkä saanut selvyyttä miksi tämä kaikki on olemassa, miksi olen täällä.

Vuonna 2002 marraskuussa, eräs ystäväni pyysi minua mukaan Majakka seurakuntaan, sanoi, että se on hyvä paikka. Olin asunut matinkylässä koko elämäni, enkä ollut koskaan käynyt seurakunnassa, jos nyt ei sitten kerran vuodessa Luterilaisen kirkon tilaisuuksia lasketa. Sanoin vain ystävälleni, että en nyt oikein tiedä, kun en noista oikein välitä. Tiesin tosin, että tämä ystäväni ei ollut koskaan mitään pahaa minulle tahtonut, joten päätin lähteä ihan vain hänen mielikseen. Välittömästi kun astuin Majakka-seurakuntaan sisälle, minut täytti tunne: "Tervetuloa kotiin." Se oli todella outoa, koska vanhassa Matinkylän ostoskeskuksessa, keskellä omaa kotikylääni missä olin asunut jo 21-vuotta, olenkin yhtäkkiä kotona... ihmettelin mikä se oli. Huomasin viihtyväni siellä ihmeen hyvin, ihmiset olivat mukavia, kavereita sain ja vietimme aikaa yhdessä. Kävimme katsomassa leffoja heidän luonaan ja kuuntelin seurakunnasssa hauskoja saarnoja. Ylistyksestä ja rukouksista en oikein välittänyt, ja ihmettelin lähinnä mitä sitä moista tehdä... annoin heidän olla sellaisia kuin olivat, hekin antoivat minun olla omaitseni. Se oli todella hienoa siinä seurakunnassa, ainoassa jossa olin koskaan käynyt.

Huhtikuussa 2003 pari näistä Majakka-seurakunnan nuorista tarvitsivat kämppistä, koska olivat vaihtamassa isompaan asuntoon, ja tämä ystäväni ehdotti, että josko Henkka muuttaisi heidän kanssa asumaan. Olin todella helpottunut, olin saanut jo niin tarpeeksi meidän kotioloista ja toivon jo pääseväni oman elämäni alkuun. Vihdoinkin tunsin elämäni alkavan, se oli hienoa aikaa. Aloin hengellisesti voida paljon paremmin ja oli hienoa asua heidän kanssa, koska he olivat hyviä tyyppejä, antoivat minun olla omaitseni, ja niin annoin minä myös heidän olla.

Ihmeellisesti Jeesus raivasi kaikki esteet tieltäni. Hän vei minut seurakuntaan, Hän saattoi minun tuntemaan uskovia ihmisiä. Hän näytti minulle millaista on uskovien perhe-elämä. Kesällä eräs uskova kysyi minulta pelottavan kysymyksen: "Mitä mieltä olen Jumalasta?" Minä pelästyin tuota kysymystä ja juoksin siitä tilanteesta karkuun. Minua silti jäi vaivaamaan se asia, koska en oikeastaan tiennyt mitä mieltä olin. Rukoilin Jumalalta tätä asiaa. Kävin siis silloin tällöin tässä Majakka-seurakunnassa ja siellä yhden kerran minua pyydettiin kaveriporukassa rukoilemaan yhden kaverin puolesta, mikä sinäänsä oli todella outoa koska en edes uskonut Jeesukseen, mutta en antanut sen haitata, olihan rukoileminen jo tässä seurakunnassa käyneenä tullut tutuksi, ja tiesin miten sitä tehtiin.

Lokakuussa 2003 tämä ystäväni meni naimisiin tytön kanssa, jonka kanssa hän oli seurustellut silloin marraskuussa, kun pyysi minua käymään siellä seurakunnassa. Kiitos hänelle, että hän pyysi, en olisi ehkä tätä tässä kirjoittamassa nyt. Sain kunnian toimia hänen bestmaninä, MIKÄ KUNNIA! Ekaa kertaa elämässäni sain olla jonkun kaverin bestmän. Mietin paria viikkoa aiemmin, mitä ihmettä puhuisin parhaan ystäväni häissä. Minun mieleeni tuli hopeinen riipus, jossa oli risti, ankkuri ja sydän. Minä tiesin, että se puhuu uskosta ja toivosta ja rakkaudesta. Ainoastaan, että en tiennyt sen lukevan raamatussa, mutta Jumala tiesi, tietenkin. No, häissä, jotka järjestettiin Majakka-seurakunnassa, minä puhuin palavasti rakkaudesta, uskosta ja toivosta näille vasta vihityille ihmisille. Yleisön joukossa kuiskailtiin minun kämppikselle, että "Onko Henkka uskossa?" Kämppikseni vastasi: "Ei tietääkseni kyllä ole." "No miten Henkka puhuu noin hyvin tuolla?" "En minä tiedä", vastasi kämppikseni kysyjille. Ystäväni oli käynyt luonani ennen hääjuhlaa, ja oli lainannut avaimiani, ja unohtanut palauttaa ne takaisin minulle, illalla menin takaisin kämppisteni kanssa kotiin ja huomasin vasta aamulla, että avaimet jäivät ystävälleni. Asuin ihan lähellä seurakuntaa, mutta en minä nyt voinut lähteä hakemaan niitä ystävältäni, hän oli juuri mennyt naimisiin! Jotain rajaa sentään. Jäin siis kotiin, kämppikseni olivat lähteneet töihin ja kouluun...

13.10.2003 olin siis jumissa omassa kodissani. Minun luonani kävi kolme vieresta sinä päivänä. Ensimmäiseksi tuli naapurini, uskovainen mies. Tässä kerrostalossa asui todella paljon seurakunnan ihmisiä, joten olin tottunut jo, että oventakana on yleensä näitä seurakunnan ihmisiä, ja ne olivat aina hyviä tyyppejä. Hän käytti kämppikseni konetta, jota olin jo tottunut antamaan muiden käyttää. Hän pyysi minua auttamaan omassa koneongelmassaan, mutta sanoin vain, että en voi lähteä, koska en pääsisi takaisin kotiini. No, hän lähti kotiinsa ja tämän naapurin vaimo tuli ja pyysi päästä käymään myös kämppikseni koneella. Sinne ohjasin myös hänetkin, tunsin molemmat näistä entuudestaan. Hyviä ihmisiä, molemmat. Tämän jälkeen tuli vielä tämän naapurin vaimon sisko, jota en tuntenut, en ollut nähnyt häntä aiemmin. Ohjasin hänetkin koneelle ja menin takaisin omalle koneelleni, jota olin jo pitkän pitkän aikaa käyttänyt, maleksinut ja viettänyt turhuudessa aikaani. Tämän jälkeen, kun istuin koneella, omatuntoni puhui minulle. "Olet aika huono isäntä, kun et viitsi edes esitellä itseäsi uudelle ihmiselle, joka tulee käymään luonasi, voisit nyt sentään jotain sanoa." Menin itseeni ja totesin, että todella olin kyllä aika huono isäntä tässä suhteessa. Menin tämän vieraan luokse ja kyselin niitä näitä ja kerroin paljon itsestäni ja välillä jopa muistin kysellä hänestä jotain. Tämän jälkeen hän kysyi pelottavan kysymyksen: "Mitä mieltä olet Jumalasta?" Taas, jälleen kerran, pelko valtasi minut. Ihmettelin, mikä ihme tämä on, kun yksi pieni kysymys saa minut pelkäämään. Silloin päätin, että nyt riittää, minä haluan tietää. Totesin hänelle, että en tiennyt mitä mieltä olin Jumalasta. Hän sanoi, josko rukoilisimme uskoni puolesta, sanoin, että kyllä se käy. Menimme omaan olohuoneeseeni, ja siellä istuimme lattialle. Hän sanoi, että voit pyytää Jeesukselta syntisi nyt anteeksi. No minä rukoilin ja pyysin Jeesukselta synnit anteeksi, jokainen luterilainen tietää tämän. Tämän jälkeen hän sanoi: "Voit pyytää nyt, että Jeesus tule minun sydämeeni." No mitä tein mitä sanottiin, koska ajattelin, että jos se nyt auttaisi tähän minun ihmetykseeni mitä mieltä olin Jumalasta, niin kyllä se käy.

Ei maan järistystä, ei huoneen tärinää, ei tulipatsaita, ei mitään ihmeellistä. Ainoastaan minusta tuntui kuin pieni lamppu olisi syttynyt sisälläni. Tämä vieraani tärisi ja rukoili kielillä ja sanoi, että tänään on yksi lammas löytynyt, ilo on suuri enkeleillä taivaassa. Ajattelin, että wow tämäpä hienoa. No, halasimme ja hän sanoi, että alkaisin nyt lukemaan raamattua vaikka Johanneksen evankeliumista ja menisin seurakunnan opetuslapseuskouluun. Sanoin tekeväni niin, ja sen jälkeen hän lähti.

Seuraavana yönä, en pahemmin nukkunut. Minä itkin, rukoilin, ylistin, kiitin Jumalaa, koska Hän oli pelastanut minut, minä tiesin nyt sen mitä mieltä olin Hänestä. Jeesus oli pelastanut minut. Seuraavana aamuna menin kämppikseni luokse ja sanoin: "Olen tullut uskoon!" Hän vain totesi peukkua näyttäen: "Hyvä juttu!"

Tästä alkoi minun elämäni, en ole koskaan elänyt parempaa elämää kuin tuon päivän jälkeen. Monta monta monta ihmeellistä asiaa on tapahtunut sen jälkeen. Niistä joskus lisää sitten...

Mitä mieltä sinä olet Jumalasta?